Ensimmäinen työviikko takana ja kyllä sen nahoissaan tunteekin!! Onneksi sentään sain kaksi ensimmäistä työpäivää olla perehdytettävänä, mutta sen jälkeen töitä olen saanut tehdä samaan tahtiin kuin muutkin. Yllättävän paljon on tullut muutoksia/uudistuksia työtehtävissä hieman vajaan kahden vuoden aikana, jonka olin poissa töistä. Olo on ollut ns. kuin kuutamolla ja menee vielä aikaa, ennenkuin saan taas tuntumaa ja itsevarmuutta työhöni.
Totuttelemista tähän uuteen arkeen on ollut meidän tytöllämmekin. Ensimmäisen työpäiväni jälkeen oli ilmassa vähän mielenosoitusta ja kiukuttelua, kun äiti oli koko päivän poissa kotoa. Alkuviikon jälkeen ollaan huomattu, että tyttö on tuntunut vähitellen hyväksyvän sen, että isi selittää monta kertaa päivän aikana äidin olevan töissä.
Vähän jännitti kun viikonloppuna minulla alkoi pitemmät työvuorot, joita tulen tekemään toistaiseksi jos tyttö niiden tekemiseen hyvin sopeutuu. Yllättävän mukavasti nämä kaksi 12,5h työpäivää meni, eikä tyttö kotiin tultuani itkenyt tai kiukutellut, päinvastoin. Vastassani oli aurinkoinen hymy ja innostunut juoksentelu ympäri kotia. Pitkien työvuorojen etuna on pitkät vapaat, joiden ansiosta tytöllä on vain 10 hoitopäivää kuukaudessa. Kun isi on illat sekä viikonloput kotona, pystyy tyttö olemaan tavallisessa päiväkodissa eikä vuoropäiväkodille ole tarvetta.
Ensi viikolla tytöllä alkaakin sitten päiväkotiin tutustuminen!
Tietysti juuri töiden alettua piti vähän vastustaakin, sillä mies tuli eilen kipeäksi ollessani töissä. Kun töistä poissaoleminen on luvallista vain lapsen tai työntekijän sairastuessa, piti ruveta soittelemaan läheisille jos joku pystyisi tulla lapselle ammaksi. Loppujen lopuksi miehen isä lähti 180 km matkan päästä junalla meille. Onneksi saimme tytön paapan avuksi, sillä mieheni totesi illalla että olo oli eilen iltapäivästä niin huono ettei tytön kanssa oleminen hoitamisesta puhumattakaan olisi onnistunut. Tässä sen taas huomasi, että olisi kyllä suuri apu jos isovanhemmat asuisivat lähempänä. Mutta kun työ, jota haluaa tehdä kaikkein eniten, sanelee sen, missä asutaan, ei oikein paljon muuta voi tehdä. Mutta meidän onnemme on se, että tiedämme tytön isovanhempien olevan valmiita auttamaan heti, jos tiukka paikka tulee.
Sain tytön paapan mukana kauniin tuliaisen anopilta. Tällaisen oli anoppi löytänyt 1700-luvun markkinoilta, aivan ihana!
Kyllä anoppi tietää, mistä miniä tykkää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos vierailustasi!